“Sinfonia Lahden soolofagotisti Harri Ahmas yllättää toistuvasti sävellyksillään, jotka eivät lainkaan häpeä huomattavasti maineikkaampien nuotinpiirtäjiemme luomusten rinnalla – pikemmin päinvastoin! Ilmeisesti ei pidä hankkia elantoaan muusikkona maakunnassa, vaan nauttia valtion säveltäjäapurahaa ja asua pääkaupungin liepeillä, jos mielii tulla noteeratuksi oikeana säveltäjänä oikeissa piireissä.
Ahmaksen Stilleben eli Asetelma osoittautui sekin taidokkaasti rakennetuksi, tapahtumarikkaaksi ja tyylillisesti yhtenäiseksi sävellykseksi, jota kuuntelin mielihyvää tuntien. Teoksen mitäänsanomaton nimi ei vain ole omiaan houkuttelemaan kuulijoita. Sitä paitsi saksan sana Stilleben tarkoittaa myös hiljaiseloa, ja sitä ei sävellyksen usein kiihkeän dramaattisessa menossa totisesti ollut.”
ESS. 16.2.2002 / Arto Sakari Korpinen
Ahmaksen Stilleben eli Asetelma osoittautui sekin taidokkaasti rakennetuksi, tapahtumarikkaaksi ja tyylillisesti yhtenäiseksi sävellykseksi, jota kuuntelin mielihyvää tuntien. Teoksen mitäänsanomaton nimi ei vain ole omiaan houkuttelemaan kuulijoita. Sitä paitsi saksan sana Stilleben tarkoittaa myös hiljaiseloa, ja sitä ei sävellyksen usein kiihkeän dramaattisessa menossa totisesti ollut.”
ESS. 16.2.2002 / Arto Sakari Korpinen
Ahmaksen urkukonsertto ui syvissä vesissä
“Torstaina ensi-iltaan yltäneen lahtelaissäveltäjä Harri Ahmaksen urkukonserton emotionaalinen sisältö oli niin vahva, että se imaisi voimakkaasti mukaansa pitkälle, lähes 40 minuuttia kestäneelle matkalle.
Tuo matka ei ollut aina miellyttävä. Ahmas ui uudessa sävellyksessään melko syvissä vesissä. Mietteiskelevä sävelkieli oli kallellaan tummiin sointiväreihin, ja ahdistusta lisäsivät monet dramaattiset elementit.
Avausrepliikkien matalat jouset loivat uhkaavaa tunnelmaa, joka jo ensi osassa paisui virvelirummun tahdittamaan sotaisaan synkkyyteen. Allegretto-osan katkonaien sävyttely toi teokseen huumoria, mutta sen sävy oli kovaa ja jotenkin irvokasta.
Laajakaarisessa ja koskettavassa kolmannessa osassa teoksen patoutumat eivät enää pysyneet sisällä. Epätoivoinen harhailu johti vapahduttavaan huipennukseen, jossa tuska purkautui suurella voimalla.
Finaaliosasta jäi mieleen kaksi funktiota, koota aiempien osien teemoja yhteen ja valmistella lopun hyytävää taka-ajoa. Teos päättyi kuten painajaisunilla on tapana. Ajojahi tiivistyi niin sietämättömäksi ja meluisaksi, että jäljelle jäi enää yksi vaihtoehto: herääminen.”
ESS. 19.4.2008 / Markus Luukkonen
“Torstaina ensi-iltaan yltäneen lahtelaissäveltäjä Harri Ahmaksen urkukonserton emotionaalinen sisältö oli niin vahva, että se imaisi voimakkaasti mukaansa pitkälle, lähes 40 minuuttia kestäneelle matkalle.
Tuo matka ei ollut aina miellyttävä. Ahmas ui uudessa sävellyksessään melko syvissä vesissä. Mietteiskelevä sävelkieli oli kallellaan tummiin sointiväreihin, ja ahdistusta lisäsivät monet dramaattiset elementit.
Avausrepliikkien matalat jouset loivat uhkaavaa tunnelmaa, joka jo ensi osassa paisui virvelirummun tahdittamaan sotaisaan synkkyyteen. Allegretto-osan katkonaien sävyttely toi teokseen huumoria, mutta sen sävy oli kovaa ja jotenkin irvokasta.
Laajakaarisessa ja koskettavassa kolmannessa osassa teoksen patoutumat eivät enää pysyneet sisällä. Epätoivoinen harhailu johti vapahduttavaan huipennukseen, jossa tuska purkautui suurella voimalla.
Finaaliosasta jäi mieleen kaksi funktiota, koota aiempien osien teemoja yhteen ja valmistella lopun hyytävää taka-ajoa. Teos päättyi kuten painajaisunilla on tapana. Ajojahi tiivistyi niin sietämättömäksi ja meluisaksi, että jäljelle jäi enää yksi vaihtoehto: herääminen.”
ESS. 19.4.2008 / Markus Luukkonen
Lahden urut sulautuvat orkesteriin
Harri Ahmaksen urkukonsertto on romanttisen konserton nykyaikainen versio, mikä vastaa Sibeliustalon urkujen ranskalaisromanttisia luonteenpiirteitä. Urkusolisti Jan Lehtola sai konsertosta irti varmasti kaikki sen värit ja karakterit ja kävi aktiivista vuoropuhelua ja kamppailua Petri Komulaisen johtaman orkesterin kanssa. Pitkään teoksen vakavaan suomalaiseen, karuun romantiikkaan yleisilmeeseen sekoittuu leikkiä, tanssia ja groteskia huumoria. Meno on paikoin synkeän rajua.
Aika ajoin konserton tunnelma alkoi vaikuttaa syksyiseltä erämaavaellukselta, jossa kaikki värit peittyivät sumuverhon taakse.
HS. 19.4.2008 / Hannu-Ilari Lampila
Harri Ahmaksen urkukonsertto on romanttisen konserton nykyaikainen versio, mikä vastaa Sibeliustalon urkujen ranskalaisromanttisia luonteenpiirteitä. Urkusolisti Jan Lehtola sai konsertosta irti varmasti kaikki sen värit ja karakterit ja kävi aktiivista vuoropuhelua ja kamppailua Petri Komulaisen johtaman orkesterin kanssa. Pitkään teoksen vakavaan suomalaiseen, karuun romantiikkaan yleisilmeeseen sekoittuu leikkiä, tanssia ja groteskia huumoria. Meno on paikoin synkeän rajua.
Aika ajoin konserton tunnelma alkoi vaikuttaa syksyiseltä erämaavaellukselta, jossa kaikki värit peittyivät sumuverhon taakse.
HS. 19.4.2008 / Hannu-Ilari Lampila
“On helppo ymmärtää, miksi Harri Ahmas kutsuu vuoden 2008 teostaan Käärmesormus ”kamarioopperaksi”, mutta nimitys ei ole aivan osuva. Tätä mezzosopraanolle ja yhtyeelle sävellettyä teosta ei ole helppo määritellä. Se sijoittuu jonnekin Schubertin Winterreisen (minämuotoisten, narratiivin muodostavien runojen sävellyksen), George Benjaminin Written on Skinin (1500-luvun Ranskaan sijoittuvan mystiikan) ja Mark-Anthony Turnagen Twice Through the Heartin (julman kohtalon kokeneen naisen tunnustuksellisten monologien) väliin. Turnage kutsuu
teostaan ”draamalliseksi scenaksi”, ja se saattaisi olla osuvampi nimitys myös tässä tapauksessa.
Tittamari Marttisen runot, jotka kertovat burgundilaisesta naisesta, joka pakotetaan luopumaan todellisesta rakkaudestaan ja avioitumaan vieraan miehen kanssa, jakavat jotakin Written on Skinin eroottisuudesta – joskaan eivät sen luomaa henkilöiden välistä jännitettä, sillä tässä teoksessa päähenkilö Beata Lyonnaise laulaa ja puhuu yksin, ja yhtye lausuu hänen epiloginsa. Ahmas säveltää jokaisen runon omaksi kokonaisuudekseen, kullekin ominaisella kulullaan ja tyylillisellä värityksellään. Paikoin musiikissa on kivuliasta, atonaalista lyyrisyyttä; toisinaan se pastissoi klezmeriä ja muita selkeästi tunnistettavia tyylejä; välillä se puolestaan liukuu teräväpiirteiseen uusklassismiin.
Teoksen ilmaisun kokonaislinjaa ja sen tyylillisiä sivupolkuja voi olla vaikea hahmottaa. Silti, vaikka Ahmaksen musiikki saattaa ajatuksellisesti rönsyillä, se on täynnä kekseliäisyyttä, sävellyksellistä kurinalaisuutta ja poikkeuksellista instrumentaatiota (Zagros Ensemblen kuuttatoista kättä kuuntelee kyllästymättä) sekä syvää ja välitöntä tekstireaktiota, joka antaa sille lähes italialaisen sävyn. Tarvittaessa Ahmas myös hillitsee ilmaisuaan tehokkaan ostinaton ja kuvioinnin avulla – tai yksittäisen soittimen puhtaan värin keinoin – vaikka toisinaan hän vaikuttaakin olevan liiankin kekseliäs omaksi parhaakseen. Mezzosopraano Ulla Raiskio löysi Marttisen runot, ja teoksen olemassaolo on pitkälti hänen ansiotaan. Hän laulaa kaikella sillä intohimolla – niin kapinoivalla kuin peitetylläkin – jota päähenkilön syöksy kohti traagista kohtaloa edellyttää. Hänen äänensä on kuitenkin raskas eikä juuri tavoita intiimiyttä tai haurautta, jotka ovat kertomuksen keskeisiä elementtejä. Olipa Käärmesormus lopulta mitä tahansa, se on merkittävä saavutus. Vasta useammat kuuntelukerrat paljastavat, onko kyseessä omituinen mestariteos vai vain yksinkertaisesti omituinen teos.”
Gramophone February 2017 / Andrew Mellor
teostaan ”draamalliseksi scenaksi”, ja se saattaisi olla osuvampi nimitys myös tässä tapauksessa.
Tittamari Marttisen runot, jotka kertovat burgundilaisesta naisesta, joka pakotetaan luopumaan todellisesta rakkaudestaan ja avioitumaan vieraan miehen kanssa, jakavat jotakin Written on Skinin eroottisuudesta – joskaan eivät sen luomaa henkilöiden välistä jännitettä, sillä tässä teoksessa päähenkilö Beata Lyonnaise laulaa ja puhuu yksin, ja yhtye lausuu hänen epiloginsa. Ahmas säveltää jokaisen runon omaksi kokonaisuudekseen, kullekin ominaisella kulullaan ja tyylillisellä värityksellään. Paikoin musiikissa on kivuliasta, atonaalista lyyrisyyttä; toisinaan se pastissoi klezmeriä ja muita selkeästi tunnistettavia tyylejä; välillä se puolestaan liukuu teräväpiirteiseen uusklassismiin.
Teoksen ilmaisun kokonaislinjaa ja sen tyylillisiä sivupolkuja voi olla vaikea hahmottaa. Silti, vaikka Ahmaksen musiikki saattaa ajatuksellisesti rönsyillä, se on täynnä kekseliäisyyttä, sävellyksellistä kurinalaisuutta ja poikkeuksellista instrumentaatiota (Zagros Ensemblen kuuttatoista kättä kuuntelee kyllästymättä) sekä syvää ja välitöntä tekstireaktiota, joka antaa sille lähes italialaisen sävyn. Tarvittaessa Ahmas myös hillitsee ilmaisuaan tehokkaan ostinaton ja kuvioinnin avulla – tai yksittäisen soittimen puhtaan värin keinoin – vaikka toisinaan hän vaikuttaakin olevan liiankin kekseliäs omaksi parhaakseen. Mezzosopraano Ulla Raiskio löysi Marttisen runot, ja teoksen olemassaolo on pitkälti hänen ansiotaan. Hän laulaa kaikella sillä intohimolla – niin kapinoivalla kuin peitetylläkin – jota päähenkilön syöksy kohti traagista kohtaloa edellyttää. Hänen äänensä on kuitenkin raskas eikä juuri tavoita intiimiyttä tai haurautta, jotka ovat kertomuksen keskeisiä elementtejä. Olipa Käärmesormus lopulta mitä tahansa, se on merkittävä saavutus. Vasta useammat kuuntelukerrat paljastavat, onko kyseessä omituinen mestariteos vai vain yksinkertaisesti omituinen teos.”
Gramophone February 2017 / Andrew Mellor
“Harri Ahmas antaa uudessa konsertossaan lyömäsoittimille melodisia ja väritystehtäviä. Perinteisempi rytmitulitus rajoittuu kolmantena osana olevaan kadenssiin, jossa muualla hienovaraiseen sävytykseen tyytyvä nauhaosuus astuu itsenäisempään rooliin.
Lyömäsoitinkonsertto on korvien musiikkia. Ison lyömäsoitinarsenaalin pakonomaisen esittelyn sijasta teos kehkeytyy rauhallisesti aistikkaina jaksoina.
Orkesteri soi maukkaasti. Huolimatta yhteisestä, rikkaasta värimaailmasta soolon ja orkesterin välille syntyy herrasmiesmäisesti kilpaileva jännite.
Konsertti oli lahtelainen kommandoisku Helsinkiin. Ahmas, konsertton taidokas solisti Olli-Pekka Martikainen ja kapellimestari Petri Komulainen ovat kaikki Sinfonia Lahden muusikoita. “
HS. 18.2.2007 / Jukka Isopuro
Lyömäsoitinkonsertto on korvien musiikkia. Ison lyömäsoitinarsenaalin pakonomaisen esittelyn sijasta teos kehkeytyy rauhallisesti aistikkaina jaksoina.
Orkesteri soi maukkaasti. Huolimatta yhteisestä, rikkaasta värimaailmasta soolon ja orkesterin välille syntyy herrasmiesmäisesti kilpaileva jännite.
Konsertti oli lahtelainen kommandoisku Helsinkiin. Ahmas, konsertton taidokas solisti Olli-Pekka Martikainen ja kapellimestari Petri Komulainen ovat kaikki Sinfonia Lahden muusikoita. “
HS. 18.2.2007 / Jukka Isopuro
“Ahmaksen hyvin sisäistynyt intiimi musiikkinsa lähtee liikkeelle puhtaasti musiikillisista aineksista, ulkoisia tehokeinoja hän tuntuu selvästi karttavan. Alun rauhallinen, itseään kuunteleva sävelmateriaalin kehittyy pelkästään oman potentiaalinsa voimalla luonnollisesti finaalin”rytmiksi figureiksi” laantuakseen sitten jälleen alun “syntytilaan”. Ympyrä sulkeutuu. Tuntuu kuin alku olisi pitänyt sisällään jo koko sävellyksen, jota sitten vain rauhallisesti kerittiin auki ja lopuksi takaisin kiinni. Sävellyksen “hengitys” oli hyvin luontevaa ja pakotonta.
Ahmaksella tuntuu olevan tärkeää sanottavaa. Vuosi sitten esitetty sekstetto tuntui liian laajalta ja rönsyilevältä, silloinen subjektiivinen mielikuvani! Nyt kokemukseni oli aivan toisenlainen, vaikka ensikuulemalta ei vielä suurta musiikkikokemusta syntynytkään.”
US 6.8.1993/ Altti Kangas
Ahmaksella tuntuu olevan tärkeää sanottavaa. Vuosi sitten esitetty sekstetto tuntui liian laajalta ja rönsyilevältä, silloinen subjektiivinen mielikuvani! Nyt kokemukseni oli aivan toisenlainen, vaikka ensikuulemalta ei vielä suurta musiikkikokemusta syntynytkään.”
US 6.8.1993/ Altti Kangas
“Väkevä balladi”
“Sen sijaan Harri Ahmaksen Balladi Ihantalasta ei ollut mukava, vaan yksi väkevimistä kokemuksista Sibeliustalon estradilla. Teos perustuu Lasse Heikkilän runokokoelmaan, jossa Tali-Ihantalan taistelun sankarivainajat puhuttelevat runoilijaa hautausmaalla ristiensä alta.
Lasse Pöystin voimallisesti lausuma teksti oli kokemus, joka ei varmaan jättänyt ketään kylmäksi tai ulkopuoliseksi. Ahmaksen nerokkaasti kuvittama musiikki vei meidät suoraan näiden tuskaisten ja kuolevien miesten keskuteen.
Sotaa tuskin voisi kuvata muuten kuin marssilla. Voitonmarssin ja surumarssin ero on selkeästi kuultavissa, mutta ei lopultakaan liene nähtävissä. Ne sodan kuvat, jotka vyöryvät ilta toisensa jälkeen televisioistamme, eivät tuo mieleen urhoollisuusmitaleita tai sankarillista juhlintaa.
Ahmaksesta on kehittymässä orkesterin ilmaisukeinojen ja värien loistava hallitsija, jolta on lupa odottaa merkittävää panosta suomalaiseen säveltaiteeseen.
ESS. 8.6.2004 / Pentti Mäkinen
“Sen sijaan Harri Ahmaksen Balladi Ihantalasta ei ollut mukava, vaan yksi väkevimistä kokemuksista Sibeliustalon estradilla. Teos perustuu Lasse Heikkilän runokokoelmaan, jossa Tali-Ihantalan taistelun sankarivainajat puhuttelevat runoilijaa hautausmaalla ristiensä alta.
Lasse Pöystin voimallisesti lausuma teksti oli kokemus, joka ei varmaan jättänyt ketään kylmäksi tai ulkopuoliseksi. Ahmaksen nerokkaasti kuvittama musiikki vei meidät suoraan näiden tuskaisten ja kuolevien miesten keskuteen.
Sotaa tuskin voisi kuvata muuten kuin marssilla. Voitonmarssin ja surumarssin ero on selkeästi kuultavissa, mutta ei lopultakaan liene nähtävissä. Ne sodan kuvat, jotka vyöryvät ilta toisensa jälkeen televisioistamme, eivät tuo mieleen urhoollisuusmitaleita tai sankarillista juhlintaa.
Ahmaksesta on kehittymässä orkesterin ilmaisukeinojen ja värien loistava hallitsija, jolta on lupa odottaa merkittävää panosta suomalaiseen säveltaiteeseen.
ESS. 8.6.2004 / Pentti Mäkinen
Uusi valovoimainen sinfonikko on syntynyt: Harri Ahmas!
“Sinfonia Lahden itsenäisyyspäivän juhlakonsertissa kantaesitetty Ahmaksen esikoissinfonia osoittautui painokkaaksi teokseksi, joka kestää mainiosti vertailun minkä tahansa viime vuosikymmeninä sävelletyn sinfonian kanssa.
Harri Ahmaksen kehitystä säveltäjänä on seurattu viime vuosina kasvavaa mielenkiintoa tuntien. Kerta toisensa jälkeen hän on ilahduttanut kuulijoita yllättävän nautittaviin saavutuksiin yltävillä sävellysmuotojen parissa.
Ensimmäinen sinfonia on eittämättä Ahmaksen lopullinen läpimurto. Tästä lähtien hän on ensisijaisesti säveltäjä eikä enää säveltäjä harrastava Sinfonia Lahden ykkösfagotisti.
Länsimaisen taidemusiikin arvostetuimpana sävellysmuotona sinfonia asettaa säveltäjän tulikokeeseen vaatimalla sävellystekniikan vankan hallinnan ohella sekä kirkkaan loogista sävelillistä ajattelua että rikasta mielikuvitusta ja tunneherkkyyttä. Näkemyksellisellä ja omaleimaisella teoksellaan Ahmas todistaa kypsyneensä merkittäväksi sinfonikoksi.
On mieluisaa, että säveltäjä haluaa noudattaa puhtaan, absoluuttisen musiikin ihannetta: sinfonialla ei ole minkäänlaista ohjelmallista taustaa. ”Ainoa tarkoitukseni on ollut koskettaa ihmismieltä”, hän sanoo. ”Jollei tunnetta ole, musiikki on pelkkää teknistä toteuttamista.”
Tämä kultainen periaate, jonka monet avantgardistiset sävellysmetodit ovat tylysti hylänneet, toteutuu sinfoniassa hyvin. Niinpä musiikki on myös elävää ja koskettavaa eikä maistu kuivuudelta rahisevalle paperille.
Ahmaksen sävelkielen kummeista erottuu oikeastaan vain Shostakovitshin, jolta saatuja vaikutteita pilkahtelee selvimmin kahdessa ensimmäisessä osassa. Ne eivät kuitenkaan häiritse vähääkään, sillä Ahmas on sulauttanut ne hyvin luontevasti osaksi omaa persoonallista sanontaansa.
Hämmästyttävää on se suvereeni taituruus, jolla Ahmas käsittelee orkesterin soinnillisia keinovaroja: toisinaan harkitun säästeliäästi, toisinaan taas tehokkaan värikkäästi. Musiikin hiljaisissa käänteissä korva tavoittaa hiveleviä, herkästi punnittuja sävytyksiä. Määrätietoisesti rakennettujen nousujen huippukohdat soivat puoleestaan sävähdyttävän upeina.
Kolmannen ja neljännen osan on Ahmas punonut yhteen täysin saumattomasti. Olisi ehkä ollut parempi pitää ne kuitenkin klassiseen tapaan erillään, sillä syntynyt kokonaisuus tuntui turhan pitkältä eikä ollut hahmotukseltaan selkeä kokonaisuutena.
Niin Osmo Vänskän kuin orkesterilaistenkin innostuneista otteista säteili aitoa muusikon iloa, joka osaltaan todisti sinfonian sisällöllistä rikkautta. Esitys osoitti, että tuoreet sävelet oli ehditty sisäistää täydellisesti.
Käsiohjelman mukaan Ahmaksella on jo toinenkin sinfonia valmiina. Toivottavasti se pääsee pian esille!”
ESS. 8.12.2003 / Arto Sakari Korpinen
“Sinfonia Lahden itsenäisyyspäivän juhlakonsertissa kantaesitetty Ahmaksen esikoissinfonia osoittautui painokkaaksi teokseksi, joka kestää mainiosti vertailun minkä tahansa viime vuosikymmeninä sävelletyn sinfonian kanssa.
Harri Ahmaksen kehitystä säveltäjänä on seurattu viime vuosina kasvavaa mielenkiintoa tuntien. Kerta toisensa jälkeen hän on ilahduttanut kuulijoita yllättävän nautittaviin saavutuksiin yltävillä sävellysmuotojen parissa.
Ensimmäinen sinfonia on eittämättä Ahmaksen lopullinen läpimurto. Tästä lähtien hän on ensisijaisesti säveltäjä eikä enää säveltäjä harrastava Sinfonia Lahden ykkösfagotisti.
Länsimaisen taidemusiikin arvostetuimpana sävellysmuotona sinfonia asettaa säveltäjän tulikokeeseen vaatimalla sävellystekniikan vankan hallinnan ohella sekä kirkkaan loogista sävelillistä ajattelua että rikasta mielikuvitusta ja tunneherkkyyttä. Näkemyksellisellä ja omaleimaisella teoksellaan Ahmas todistaa kypsyneensä merkittäväksi sinfonikoksi.
On mieluisaa, että säveltäjä haluaa noudattaa puhtaan, absoluuttisen musiikin ihannetta: sinfonialla ei ole minkäänlaista ohjelmallista taustaa. ”Ainoa tarkoitukseni on ollut koskettaa ihmismieltä”, hän sanoo. ”Jollei tunnetta ole, musiikki on pelkkää teknistä toteuttamista.”
Tämä kultainen periaate, jonka monet avantgardistiset sävellysmetodit ovat tylysti hylänneet, toteutuu sinfoniassa hyvin. Niinpä musiikki on myös elävää ja koskettavaa eikä maistu kuivuudelta rahisevalle paperille.
Ahmaksen sävelkielen kummeista erottuu oikeastaan vain Shostakovitshin, jolta saatuja vaikutteita pilkahtelee selvimmin kahdessa ensimmäisessä osassa. Ne eivät kuitenkaan häiritse vähääkään, sillä Ahmas on sulauttanut ne hyvin luontevasti osaksi omaa persoonallista sanontaansa.
Hämmästyttävää on se suvereeni taituruus, jolla Ahmas käsittelee orkesterin soinnillisia keinovaroja: toisinaan harkitun säästeliäästi, toisinaan taas tehokkaan värikkäästi. Musiikin hiljaisissa käänteissä korva tavoittaa hiveleviä, herkästi punnittuja sävytyksiä. Määrätietoisesti rakennettujen nousujen huippukohdat soivat puoleestaan sävähdyttävän upeina.
Kolmannen ja neljännen osan on Ahmas punonut yhteen täysin saumattomasti. Olisi ehkä ollut parempi pitää ne kuitenkin klassiseen tapaan erillään, sillä syntynyt kokonaisuus tuntui turhan pitkältä eikä ollut hahmotukseltaan selkeä kokonaisuutena.
Niin Osmo Vänskän kuin orkesterilaistenkin innostuneista otteista säteili aitoa muusikon iloa, joka osaltaan todisti sinfonian sisällöllistä rikkautta. Esitys osoitti, että tuoreet sävelet oli ehditty sisäistää täydellisesti.
Käsiohjelman mukaan Ahmaksella on jo toinenkin sinfonia valmiina. Toivottavasti se pääsee pian esille!”
ESS. 8.12.2003 / Arto Sakari Korpinen
"Uusi valovoimainen sinfonikko on syntynyt” kirjoitin, kun Sinfonia Lahti kantaesitti Osmo Vänskän johdolla Harri Ahmaksen ensimmäisen sinfonian itsenäisyyspäivän konsertissa 2003. Eikä minulla ole aihetta pyörtää sanojani kuultuani sen nyt Okko Kamun johtamana. Edelleen olen sitä mieltä, että sävellys kestää vertailun minkä tahansa ja missä tahansa viime vuosikymmeninä sävelletyn sinfonian kanssa.
Musiikin hienoista harmonioista ja sointiväreistä nautiskellessani hämmästelin erityisesti sen loogista etenemistä ja kykyä pitää jännitteensä herpaantumattomana. Mestariteoksen merkki!”
ESS. 27.4.2013 /Arto Sakari Korpinen
Musiikin hienoista harmonioista ja sointiväreistä nautiskellessani hämmästelin erityisesti sen loogista etenemistä ja kykyä pitää jännitteensä herpaantumattomana. Mestariteoksen merkki!”
ESS. 27.4.2013 /Arto Sakari Korpinen
“Konsertin päätösnumero oli Harri Ahmaksen toinen sinfonia, joka on jo saanut uudeksi teokseksi harvinaista nostetta. Viime vuonna syntynyt sinfonia palkittiin juuri toisella palkinnolla Uuno Klami -sävellyskilpailussa, jossa se oli ainoa kotimainen kärkisijoille selvinnyt sävellys. Harri Ahmas on Sinfonia Lahden fagotin äänenjohtaja ja tätä kautta tuntee orkesterin mahdollisuudet perinpohjaisesti.
Kun Klamin musiikista sanottiin, että se oli raskasmielisyydestä vapaata, voi saman sanoa Ahmaksen sinfoniasta. Soinnillinen mielikuvituksen käyttö kertoi, ettei teokseen sisälly kertomusta, mutta erilaisia kuvia ja tuntemuksia se synnytti helposti ja luontevasti.
Pienrakenteista suurempiin sinfonia kertoi yhtenäisyydestä ja säveltäjän kypsyydestä. Erilaiset soinnilliset ratkaisut eivät tuoneet mieleen kokeilua, vaan harkittua kehittelyä. Lentement-osan impressiot ja finaalin shostakovitshmaisuus rytmissä siloittivat teoksen hienosti perinteeseen parhaimmillaan.
Ahmaksen sinfoniasta Osmo Vänskä ja Sinfonia Lahti on saanut upean vientituotteen maailmalle.”
ESS. 3.10.2004 / Pentti Mäkinen
Kun Klamin musiikista sanottiin, että se oli raskasmielisyydestä vapaata, voi saman sanoa Ahmaksen sinfoniasta. Soinnillinen mielikuvituksen käyttö kertoi, ettei teokseen sisälly kertomusta, mutta erilaisia kuvia ja tuntemuksia se synnytti helposti ja luontevasti.
Pienrakenteista suurempiin sinfonia kertoi yhtenäisyydestä ja säveltäjän kypsyydestä. Erilaiset soinnilliset ratkaisut eivät tuoneet mieleen kokeilua, vaan harkittua kehittelyä. Lentement-osan impressiot ja finaalin shostakovitshmaisuus rytmissä siloittivat teoksen hienosti perinteeseen parhaimmillaan.
Ahmaksen sinfoniasta Osmo Vänskä ja Sinfonia Lahti on saanut upean vientituotteen maailmalle.”
ESS. 3.10.2004 / Pentti Mäkinen
Ahmaksen kolmas – elämä sykkii
“Ahmaksen kolmatta on saatu odotella, sillä edellinen sinfonia on vuodelta 2004. Säveltäjä totesi sinfoniastaan konserttiesittelyssä, että ”siinä on fragementteja elämästä, sillä teos on syntynyt elämän keskelle”. Totta, sinfoniassa nousee jännitteitä, joissa voi tunnistaa elämän ääniä. Kun tietää, että sinfonia on synnytetty viimeisten parin vuoden aikana, siinä on tiedostavan ihmisen ahdistusta, mutta myös valoa ja iloa.
Jousien rytmitys on kiehtova ja harpun osuus voisi olla sydän, joka sykähtää aina yllättäen.
Ensimmäisessä, andanten tahdissa etenevässä osassa jousisto kasvattaa kosmista tunnelmaa.
Vasket, marimba, huilu ja harppu ovat 3. sinfonian tähtiä. Ahmas käyttää vaskia erityisen kutsuvasti – niiden rytmikkäät askellukset ovat kiinnostavia ja sointi oli upea. Ensimmäisessä osassa on haikean kaunis huilusoolo, suvanto myrskyn keskellä. Jos sinfoniaa kuvaa mielikuvalla, se on täynnä älykkyyttä, keskusteluja soitinten ja sointujen välillä, makromaailmoja isossa kuvassa.
Kolmas osa kulkee pianossa ja andantinossa, mutta kokoaa sinfoniassa olevat kommentit ja virtaukset yhteen. Teos päättyy suureen mittaan kasvavaan, jättiläismäiseen pyyhkäisyyn.
Harri Ahmas ei suotta ole itse orkesterimuusikko, sillä hän osaa ottaa orkesterista irti sävyt, värit ja tehot.
Sinfonia Lahti ja kapellimestari Erkki Lasonpalo syttyivät Ahmaksen sinfonian myötä loistavaan, avoimeen sointiin. Lasonpalo oli rakentanut tarkan tunnelma-asteikon sinfonialle, jossa intensiteettiä riittää tulkittavaksi. Sinfonia sai sisäistyneen kantaesityksen, jolle yleisö antoi arvoa.
Harri Ahmaksen sinfonia on ihmisenmittainen teos ja täynnä älykkäitä puheenvuoroja ja päällekkäin kulkevia sointuvirtoja. Kolmessa osassa on klassinen draaman kaari ja sinfonian keinoin rakennettu tarina. Uusi sinfonia haastaa laadullaan ja elämyksellisyydellään isotkin konserttilavat. Aito sinfonia on sytytetty.”
US 16.11.2015 / Anja Kuoppa
“Ahmaksen kolmatta on saatu odotella, sillä edellinen sinfonia on vuodelta 2004. Säveltäjä totesi sinfoniastaan konserttiesittelyssä, että ”siinä on fragementteja elämästä, sillä teos on syntynyt elämän keskelle”. Totta, sinfoniassa nousee jännitteitä, joissa voi tunnistaa elämän ääniä. Kun tietää, että sinfonia on synnytetty viimeisten parin vuoden aikana, siinä on tiedostavan ihmisen ahdistusta, mutta myös valoa ja iloa.
Jousien rytmitys on kiehtova ja harpun osuus voisi olla sydän, joka sykähtää aina yllättäen.
Ensimmäisessä, andanten tahdissa etenevässä osassa jousisto kasvattaa kosmista tunnelmaa.
Vasket, marimba, huilu ja harppu ovat 3. sinfonian tähtiä. Ahmas käyttää vaskia erityisen kutsuvasti – niiden rytmikkäät askellukset ovat kiinnostavia ja sointi oli upea. Ensimmäisessä osassa on haikean kaunis huilusoolo, suvanto myrskyn keskellä. Jos sinfoniaa kuvaa mielikuvalla, se on täynnä älykkyyttä, keskusteluja soitinten ja sointujen välillä, makromaailmoja isossa kuvassa.
Kolmas osa kulkee pianossa ja andantinossa, mutta kokoaa sinfoniassa olevat kommentit ja virtaukset yhteen. Teos päättyy suureen mittaan kasvavaan, jättiläismäiseen pyyhkäisyyn.
Harri Ahmas ei suotta ole itse orkesterimuusikko, sillä hän osaa ottaa orkesterista irti sävyt, värit ja tehot.
Sinfonia Lahti ja kapellimestari Erkki Lasonpalo syttyivät Ahmaksen sinfonian myötä loistavaan, avoimeen sointiin. Lasonpalo oli rakentanut tarkan tunnelma-asteikon sinfonialle, jossa intensiteettiä riittää tulkittavaksi. Sinfonia sai sisäistyneen kantaesityksen, jolle yleisö antoi arvoa.
Harri Ahmaksen sinfonia on ihmisenmittainen teos ja täynnä älykkäitä puheenvuoroja ja päällekkäin kulkevia sointuvirtoja. Kolmessa osassa on klassinen draaman kaari ja sinfonian keinoin rakennettu tarina. Uusi sinfonia haastaa laadullaan ja elämyksellisyydellään isotkin konserttilavat. Aito sinfonia on sytytetty.”
US 16.11.2015 / Anja Kuoppa
“Harri Ahmaksen kolmas sinfonia asettuu osaksi samaa jatkumoa: se ei ole itsetarkoituksellisen vaikea tai mahdoton, vaan dramaattisuudessaan kaunis ja nykyaikainen. Kyse ei ole shokeeraavuudesta, vaan yllätyksellisyydestä.
Puolituntisen sinfonian aikana näitä yllätyksiä tulee kuin sarjatulena: välillä perkussiot ottavat hetkeksi pääroolin, sordinoidut puhaltimet tuottavat hypnoottisia kuvioita ja jouset vaihtavat hetkessä tunnelman aggressiosta seesteisyyteen.
Musiikin valtava elinvoimaisuus tarttuu kuulijaan: mainosmusiikin ja halpahintaisen nostalgian aikana se on kuin raikasta ilmaa. Toivottavasti sinfonia levytetään pian, että mahdollisimman moni pääsisi siitä nauttimaan.”
ESS. 14.1.2015 / Petri Poutiainen
Puolituntisen sinfonian aikana näitä yllätyksiä tulee kuin sarjatulena: välillä perkussiot ottavat hetkeksi pääroolin, sordinoidut puhaltimet tuottavat hypnoottisia kuvioita ja jouset vaihtavat hetkessä tunnelman aggressiosta seesteisyyteen.
Musiikin valtava elinvoimaisuus tarttuu kuulijaan: mainosmusiikin ja halpahintaisen nostalgian aikana se on kuin raikasta ilmaa. Toivottavasti sinfonia levytetään pian, että mahdollisimman moni pääsisi siitä nauttimaan.”
ESS. 14.1.2015 / Petri Poutiainen
“Sibeliuksen suosikkiteokset saivat väliinsä Harri Ahmaksen neljännen sinfonian, joka kantaesitettiin Lahdessa itsenäisyyspäivänä. Lisänimeä Songs of Moa kantava teos muistuttaa ihmisen epäkunnioittavasta luontosuhteesta ja sen peruuttamattomista seurauksista, tässä yhden lajin sukupuutosta.
Sinfonian pintarakenne on perinteinen kolmiosainen, johdannolla alkava klassinen muoto. Ahmas aloittaa paksuilla soinnuilla ja intensiivisellä melodialla, jotka johtavat kontrastina yllättävän musikanttiseen ensiosaan.
Surullinen tunnelma palaa. Toisen osan paatos vie taas raskaaseen lauluun. Ahmas kuitenkin tuntee orkesterin, ja tässä teoksessa raskauskin soi hyvin. Orkestraatio toimii. Sinfonia päättyy jahkailematta.
Juhlakonsertinkin yleisöltä se olisi ansainnut paljon innostuneemmat kiitokset. Ahmasta voi hyvin veikata tulevaisuuden nimeksi.”
HS 9.12.2019 / Sakari Hilden
Sinfonian pintarakenne on perinteinen kolmiosainen, johdannolla alkava klassinen muoto. Ahmas aloittaa paksuilla soinnuilla ja intensiivisellä melodialla, jotka johtavat kontrastina yllättävän musikanttiseen ensiosaan.
Surullinen tunnelma palaa. Toisen osan paatos vie taas raskaaseen lauluun. Ahmas kuitenkin tuntee orkesterin, ja tässä teoksessa raskauskin soi hyvin. Orkestraatio toimii. Sinfonia päättyy jahkailematta.
Juhlakonsertinkin yleisöltä se olisi ansainnut paljon innostuneemmat kiitokset. Ahmasta voi hyvin veikata tulevaisuuden nimeksi.”
HS 9.12.2019 / Sakari Hilden
Harri Ahmas ilahdutti kvintetollaan
Elävää musiikkia ei luoda suunnittelemalla ja teorioita laatimalla, vaan musisoimalla. Siitä saatiin tässäkin konsertissa jälleen vakuuttava näyttö.
En nimittäin usko, että Harri Ahmas olisi käyttänyt mittatikkuja, taulukoita tai tietokoneita säveltäessään kvintettoaan fagotille ja jousikvartetille. Radion sinfoniaorkesterin fagotistina musiikin tekeminen on hänelle luontainen tapa ilmaista itseään, ja se säteilee myös tämän kvinteton puhuttelevasta sävelkielestä.
Myönnän, etten pahemmin innostunut sen ensimmäisestä osasta, Dialogista, joka vaikutti jotenkin tavanomaiselta erilaisten tehokeinojen kokoelmalta. Mutta jatko, Postludium, osoittikin sitten tuon materiaalin käyttömahdollisuudet ja asetti näin avauksen omalle paikalleen. Ja tuossa Postludiumissa musiikki alkoikin soida ja elää ja epäsovinnainen, mutta selkeä muoto hahmottui tavalla, joka todisti kypsästä muusikkoudesta. Uskoisin, että Harri Ahmaksesta kuullaan säveltäjänä vielä enemmänkin.
HS. 9.3.1989 / Olavi Kauko
Elävää musiikkia ei luoda suunnittelemalla ja teorioita laatimalla, vaan musisoimalla. Siitä saatiin tässäkin konsertissa jälleen vakuuttava näyttö.
En nimittäin usko, että Harri Ahmas olisi käyttänyt mittatikkuja, taulukoita tai tietokoneita säveltäessään kvintettoaan fagotille ja jousikvartetille. Radion sinfoniaorkesterin fagotistina musiikin tekeminen on hänelle luontainen tapa ilmaista itseään, ja se säteilee myös tämän kvinteton puhuttelevasta sävelkielestä.
Myönnän, etten pahemmin innostunut sen ensimmäisestä osasta, Dialogista, joka vaikutti jotenkin tavanomaiselta erilaisten tehokeinojen kokoelmalta. Mutta jatko, Postludium, osoittikin sitten tuon materiaalin käyttömahdollisuudet ja asetti näin avauksen omalle paikalleen. Ja tuossa Postludiumissa musiikki alkoikin soida ja elää ja epäsovinnainen, mutta selkeä muoto hahmottui tavalla, joka todisti kypsästä muusikkoudesta. Uskoisin, että Harri Ahmaksesta kuullaan säveltäjänä vielä enemmänkin.
HS. 9.3.1989 / Olavi Kauko
Fagotti lepää tai sotii
“Kamarikokoonpanoissa vaarana on se, että fagotti erinomaisen persoonallisella äänenvärillään häiritsevästi dominoisi kumppaneitaan. Toisaalta säveltäjän velvollisuus on todistaa, että häiriö on musiikillisen ilmaisun kannalta perusteltu. Harri Ahmas osoitti uudessa fagottikvintetossaan, että se ei ole ainoastaan perusteltu vaan myös välttämätön.
Ahmas kutoo jousisoittimet ja fagotin yhteen nimenomaan musiikin praktikkona, ei ollenkaan teoreetikkona — siitä teoksen vetoavuus, välittömästi tuntuva viehätys. Harvoin olen kokenut esimerkiksi glissando-onnahtelun toimivan näin suoraan ja mutkattomasti, aitona osana käytettyä kieltä.”
US 9.3.1989 / Jukka Määttänen
“Kamarikokoonpanoissa vaarana on se, että fagotti erinomaisen persoonallisella äänenvärillään häiritsevästi dominoisi kumppaneitaan. Toisaalta säveltäjän velvollisuus on todistaa, että häiriö on musiikillisen ilmaisun kannalta perusteltu. Harri Ahmas osoitti uudessa fagottikvintetossaan, että se ei ole ainoastaan perusteltu vaan myös välttämätön.
Ahmas kutoo jousisoittimet ja fagotin yhteen nimenomaan musiikin praktikkona, ei ollenkaan teoreetikkona — siitä teoksen vetoavuus, välittömästi tuntuva viehätys. Harvoin olen kokenut esimerkiksi glissando-onnahtelun toimivan näin suoraan ja mutkattomasti, aitona osana käytettyä kieltä.”
US 9.3.1989 / Jukka Määttänen
“Edellä mainittujen sävellysten joukossa Harri Ahmaksen kantaesitys, Duetto fagotille ja harpulle loisti kuin pohjantähti yötaivaalla. Kolmimittaiseksi hahmottuva sävellys oli erittäin kiehtova konstellaatio ”normaalia” materiaalia, multifonioita ja vapaapulsatiivisuutta. Loistavasti edukseen esiintyneet Juhani Tapaninen (fagotti) ja Mikko Leistola (harppu) saivat loihdittua esiin mielenkiintoisia valöörejä sekä mahtavan latauksen, joka purkautui lopussa harpun diminuendoon.
Nyt kuullun perusteella Harri Ahmas vaikuttaa säveltäjältä, joka kannattaa ottaa vakavasti. Hänellä tuntuu olevan sanottavaa ja lisäksi metodi sanottavansa esiintuomiseksi, joten häntä kannattaa kuunnella!”
TS. 21.3.1989 / Osmo Tapio Räihälä
Nyt kuullun perusteella Harri Ahmas vaikuttaa säveltäjältä, joka kannattaa ottaa vakavasti. Hänellä tuntuu olevan sanottavaa ja lisäksi metodi sanottavansa esiintuomiseksi, joten häntä kannattaa kuunnella!”
TS. 21.3.1989 / Osmo Tapio Räihälä
“Harri Ahmaksen uusi teos Von kräftigen Schlägen biszum leichten Streifen oli Räihälää koleerisempi ja koloristisempi musiikkia. Ennen kaikkea rytmi oli kiivaampi ja sisälsi yhtymäkohtia rockiin ja jazziin.
Ahmaksen musiikilla on mahdollisuuksia lyödä itsensä laajemminkin läpi, sillä se on hyvällä tavalla helppoa. Hän osaa pitää jännitystä yllä, kertoa tarinaa, ja teos toi mieleen amerikkalaiset kovaksikeitetyt dekkarit.”
HS. 15.8.1998 / Kaisa Iitti
Ahmaksen musiikilla on mahdollisuuksia lyödä itsensä laajemminkin läpi, sillä se on hyvällä tavalla helppoa. Hän osaa pitää jännitystä yllä, kertoa tarinaa, ja teos toi mieleen amerikkalaiset kovaksikeitetyt dekkarit.”
HS. 15.8.1998 / Kaisa Iitti
Käy kuuntelemassa Harrin haastattelu Yle areenassa klikkaamalla otsikkoa.